ETT-tarinoita


Kohti haasteita ja niiden yli!

'Ongelmana oli lähinnä huono johtajuussuhde'


Aloin tosissani harkitsemaan omaa koiraa puoli vuotta sen jälkeen kun olin muuttanut pois kotoa. Ilman koiraa oleminen alkoi käydä sietämättömäksi kun siihen oli tottunut, että aina joku oli pyörinyt jaloissa. Kävin netistä läpi rotulistoja miettien mikä rotu olisi minulle sopivin. Mäyräkoiria tulisi aina olemaan kotona, joten halusin jotain muuta. 

Aakkosjärjestyksessä listaa käyden törmäsin melko nopeasti englanninkääpiöterrieriin. En ollut ikinä kuullutkaan koko rodusta. Nopealla vilkaisulla rotu täytti tärkeimmät kriteerini; pieni koko, lyhyt karva ja mahdollisimman terve rotu. Ulkonäkökin miellytti todella paljon. Tarkemmin rotua tutkiessani alkoi vain enemmän tuntua siltä, että tällainen koira minulle tulee.



Otin yhteyttä muutamaan kasvattajaan, kerroin itsestäni ja siitä mitä koiralta odotan. Tapasin Anne-Marin Rovaniemen juhannusnäyttelyssä 2012 ja tutustuin rotuun lähemmin. Myöhemmin syksyllä vierailin Anne-Marin luona. Puolentoista vuoden odotuksen jälkeen haimme Niiskun (Great Bernina’s Niiskuneiti) kotiin. Voi sitä tunnetta.

Kävimme Niiskun kanssa heti ensimmäisellä viikolla pyörimässä Oulun keskustassa ja jopa bussiajelulla. Mielestäni sosiaalistin Niiskua niin paljon kuin pystyin. Toki, jos olisin omistanut auton, sosiaalistaminen olisi ollut paljon helpompaa; kovin kauas ei pienen pennun kanssa kävellä. 

Melko nopeasti kuitenkin huomasin, että Niisku arastaa tuntemattomia. Yritin kuitenkin parhaani mukaan jatkaa sosiaalistamista. Pahinta oli, kun ihmiset tulivat juttelemaan ja yrittivät lähestyä. Niisku alkoi haukkua ja yritti paeta tilanteesta. Muita koiria se ei kuitenkaan pelännyt ja uusiin, ihmeellisiin asioihin kuten tuulessa heiluviin pressuihin se suhtautui normaalilla pennun ihmettelyllä.

Tuntui, että Niiskun pelko alkoi mennä vain pahempaan suuntaan. Useasti tavatut ihmisetkin olivat pelottavia, vaikka heidät oli nähty jo monta kertaa. Tilanne tuntui epätoivoiselta. Olin pettynyt itseeni, ja koiraan. Jatkoin silti yrittämistä – yksin. Jollain tavalla nolotti epäonnistuminen oman koiran kanssa, joten en kehdannut pyytää apua. Kokemustahan kuitenkin löytyi; perheessä oli aina ollut koira. Ensin dobermanni ja sitten kaksi kääpiömäyräkoiraa. Kuitenkaan yhtäkään niistä en ollut itse kouluttanut.

Kun Niisku oli puolivuotias, otin Anne-Mariin yhteyttä kun näyttelyt alkoivat tulla ajankohtaiseksi. Kerroin tilanteestamme hieman ja lähdimme käymään Rovaniemellä näyttelytreeneissä. Outo paikka, oudot ihmiset – koira aivan paniikissa. Haukkui häntä koipien välissä ja yritti karkuun. Onneksi kuitenkin menin. Anne-Mari oli heti tukena ja antoi vinkkejä miten edetä. Tapasin treeneissä myös Saijan, ja voi kuinka paljon hyviä ohjeita Niiskun itsetunnon vahvistamiseen olen häneltä saanutkaan. Ongelmana oli lähinnä huono johtajuussuhde; Anne-Marin luona vieraillessa Niiskun epävarmuus on kadonnut ja käytös ollut aivan erilaista. Tärkeintä on siis ollut oppia itse, enemmin kuin opettaa koiraa.

Aloin noudattamaan Anne-Marin ja Saijan antamia neuvoja ja pyrin touhuamaan Niiskun kanssa mahdollisimman paljon. Olemme käyneet toko- ja rallytoko-
kursseilla ja harrastaneet aktiivisesti niin näyttelyissä käyntiä kuin niihin treenaamistakin. Eniten kuitenkin olemme treenailleet itsenäisesti ihan normilenkkien yhteydessä. Kaikki harrastaminen, siis nimenomaan KAIKKI yhdessä tekeminen, on ollut hyväksi. Meidän välinen suhteemme on kehittynyt ja koira on alkanut yhä enemmän luottaa minuun.

Ensimmäinen pentunäyttely Niiskun ollessa 7 kuukauden ikäinen oli täysi katastrofi. Koira yritti hädissään kiivetä pöydältä syliini. Tuomari oli ymmärtäväinen ja antoi hyvän laatuarvostelun, mutta luonnollisesti menestystä ei sillä käytöksellä tullut. 

Vain muutama kuukausi tämän jälkeen menin ilman koiratukijoukkoja Oulun kv-näyttelyyn. Pari kaveria kyllä oli mukana, vielä tietämättömämpänä koko touhusta kuin minä itse. Jännitti kauheasti – mitä pitää tehdä, Niisku menee kuitenkin huonosti, apua! Anne-Mari oli skypeyhteydessä ja katseli suoritustamme. Niiskua ennen kehässä oli toinen koira. Menin ajoissa nostamaan Niiskun pöydälle ja mielessä pyöri vain, että ”tämä menee kuitenkin ihan päin mäntyä”. Kas kummaa, Niisku seisoi nätisti paikallaan, ainoastaan hieman painoansa siirtämällä taaksepäin. Olin aivan ällikällä lyöty. Vau, edistystä näinkin lyhyessä ajassa! Saimme arvosteluksi ERI. Olin siihen enemmän kuin tyytyväinen (vaikka heti arvostelun saatuamme en edes tiennyt mitä se tarkoittaa) ja Anne-Mari hihkui onnesta yhteyden toisessa päässä. Tulosta koiran käytöksessä näkyi siis jo parin kuukauden jälkeen. 

Nyt, Niiskun ollessa 2-vuotias, käytös on alkuun nähden muuttunut hurjasti. Edelleen jännittää uudet ihmiset, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin. Kävelyllä saatetaan mennä häntä heiluen tuntemattomia vastaan ja heidän ohi mentyä käännytään heti perään uteliaasti haistelemaan. Naapureille turha haukkuminenkin on lakannut lähes kokonaan, toki oma reviiri tunnetaan. Ne ovat palkitsevia hetkiä kun huomaa, että koira itse ottaa kontaktia tuntemattomiin eikä säpsähdä vaikka sieltä joku vastaisikin ja nimenomaan se, että koira osaa olla rento vieraiden ihmisten seurassa. Edelleen on tehtävää, mutta voin jo ylpeänä ihailla oman työn tuloksia. Koiran motivaatiokin yhdessätekemiseen on kasvanut; voi sitä tunnetta kun se itse lenkillä tulee sivulle ja hakee kontaktia.

Näyttelyharrastaminen on auttanut paljon sekä minun että Niiskun itsevarmuuden kanssa. Esiintyminen on nykyään molemmilla varmempaa, enää ei jännitä niin paljon. Tulokset alkavat näkyä myös arvosteluissa. Kaikista palkitsevin hetki oli tämän vuoden Oulun kv-näyttelyt. Lauantaina, vain viisi päivää sen jälkeen kun Niisku oli täyttänyt kaksi, se sai viimeisen SERTinsä ja valioitui samalla sekä Suomeen että Ruotsiin. Sunnuntaina se sai vuorostaan ensimmäisen CACIBinsa ja oli rotunsa paras. Molempina päivinä kehässä oli yli 30 koiraa. Siis aivan mahtavaa! Vielä mahtavamman tunteesta teki se, että en osannut yhtään odottaa menestystä kun koiria oli niin paljon. Niisku esiintyi niin hienosti, itse olin rento... Tajusin kuinka pitkälle ollaan tultu. Itku tuli niin itsellä kuin kehän laidallakin!

Niin monta kertaa teki mieli luovuttaa. Antaa vain koiran olla. ”Olisi pitänyt tehdä niin eikä näin. Olisi pitänyt yrittää enemmän”. Mutta onneksi en ole luovuttanut, vaan pyrkinyt aina muistamaan oikean asenteen. Tärkeää tällaisessa tilanteessa on avun vastaanottaminen ja luottaminen kokeneempiin, jos omat taidot eivät riitä.


Niisku on oppinut paljon, mutta vielä enemmän olen oppinut itse. Ja siitä haluankin vielä kerran kiittää erityisesti Anne-Maria ja Saijaa. Kiitos <3

- Miisa